Kouluaineisto "Oi niitä aikoja"

ELÄINTEN VIIKKO 4.—10.10.2004

Kesykanan äidit, isät ja serkut

Muistan hyvin, kun pääsin Sri Lankassa näkemään elämäni ensimmäisen aidosti luonnonvaraisen kanan, tai tarkemmin sanottuna kukon.

Se muistutti kovasti tiettyjä kesykanoja, muun muassa suomalaista maatiaista, ja unohdin hetkeksi, ettei tuo laji ollut kesyn kanamme kantamuoto. Sitten tuo vekkuli kiekaisi käheästi ja lyhyesti. Ääni oli lähempänä fasaanikukon törähdystä kuin kotikukon melko soinnukasta kiekaisua.

Vaikka ihminen on valinnalla muokannut kotieläintensä ulkonäköä, niiden äänet ovat säilyneet alkuperäisinä. Jo tällä perusteella on helppo päätellä, että kesykanan kantamuoto on punaviidakkokana, joka elää Etu- ja Taka-Intiassa sekä Isoilla Sundasaarilla. Tämän lajin kukot kiekuvat näet täsmälleen samoin sävelin ja rytmein kuin kotoiset kukkomme.

Punaviidakkokanan latinalainen nimi on Gallus gallus. Nuo kaksi peräkkäistä samaa nimeä vihjaavat siihen, että suvun neljästä lajista tämä on tullut ensimmäisenä tutuksi länsimaiselle tieteelle.

Punaviidakkokanasta erotetaan viisi alueellista muotoa, toisin sanoen alalajia. Näistä yksi kantaa nimeä Gallus gallus bankiva. Mainitsen tämän siksi, että koulukirjoissa esitettiin vuosikymmenet kanan kantamuodoksi bankiva-kana. Tämä nimitys on sikäli virheellinen, että myös muut punaviidakkokanan alalajit ovat osallisia kesykanan syntyyn.

Kana on nuori kotieläin

Ensimmäiset tiedot kesyistä kanoista ovat 4500 vuoden takaa Indus-joen laaksosta. Vaikka tuokin on huiman pitkä aika, ei kana ole kotieläimenä vanhimpia: koiran, lampaan, vuohen, lehmän, sian ja hevosen historiat ovat pitempiä. Kiinasta ongitut ensimmäiset tiedot kanasta ovat tuhat vuotta nuorempia, mutta otaksutaan, että eteläkiinalaiset kesyttivät itse kanansa eivätkä saaneet niitä intialaisilta.

Eurooppaan ensimmäiset kanat tulivat 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Foinikialaiset ja kreikkalaiset pitivät niitä ensin. Muualle Eurooppaan kanat levisivät yleisemmin vasta Rooman valtakunnan syntyessä. Jo tätä ennen ehtivät kanat Egyptiin. Siellä keksittiin myös keinohaudonta, ei tosin ensimmäiseksi, sillä kiinalaiset olivat ehtineet oivaltaa jo aikaisemmin haudonnan avaimet.

Kahden viime vuosituhannen aikana kana on matkustanut ihmisen mukana lähes kaikkiin maailman kolkkiin kylmimpiä ilmastoalueita lukuun ottamatta.

Amerikkaan ja Australiaan eurooppalaiset valloittajat veivät kanoja jo varhain. Olihan niitä helppo kuljettaa laivoissa verrattuna muihin kotieläimiin. Tilat laivoilla olivat kylläkin sellaiset, etteivät kukot riemusta kiekuneet eivätkä kanat kotkottaneet onneaan, mutta hengissä ne sentään pysyivät. Ruuaksi riitti kuiva jyvärehu, joka ei pilaannu pitkilläkään matkoilla. Juomavettä ne tietysti myös tarvitsivat ja siitä saattoi entisten aikojen merimatkoilla tulla pula. Suolaista merivettä kanat tuskin sietivät.

En ole onnistunut onkimaan tietooni, oliko Kolumbuksella mukanaan kanoja. Kolumbuksen muna on kuitenkin kuuluisa. Tarina kertoo, että hän yritti saada munan seisomaan pystyasennossa ja ratkaisi asia rikkomalla sen kärjen. Tästä on syntynyt sananparsi, joka tarkoittaa yllättävää mutta yksinkertaista ongelman ratkaisua.

Parisataa eri rotua

Punaviidakkokanan kesytetyistä jälkeläisistä on kehkeytynyt ihmisen "käsittelyssä" noin 200 rotua, pikkuruisista kääpiöistä lähes viisikiloisiin jätteihin. Jätti-sana on tässä paikallaan, sillä punaviidakkokana ei ole kooltaan kovinkaan paljon kääpiörotuja kummempi. Kukkojen paino vaihtelee kilon kahden puolen, kanat puolestaan jäävät yleensä alle kilon painoisiksi.

Kukkojen päälakea koristaa punainen heltta, samanlainen kampakoristus kuin useimmilla kesyrotujen kiekujilla. Kaula ja keskiruumis on kellertävän ja ruskeanpunaiset. Pyrstön pitkät kaarevat sulat sekä siivet ovat vihreät. Jaloissa on kannukset kuten muillakin Gallus-suvun lajeilla — samoin muuten niiden fasaanisukulaisilla.

Kanat ovat varsin vaatimattoman näköisiä, ruskeassa höyhenistössä on paikoin kellertävää viirutusta. Useimmista kesykanoista poiketen punaviidakkokanan munivalla sukupuolella ei ole lainkaan helttaa, pää on kyllä osittain "kanamaisesti" höyhenetön.

Kylien lähistöillä elävät punaviidakkokanat saattavat risteytyä kesykanojen kanssa ja näin syntyneen jälkikasvun ulkonäkö voi olla aika vaihteleva.

Kaikki neljä viidakkokanalajia elävät nimensä mukaisesti viidakossa, toisin sanoen tiheissä trooppisissa metsissä. Siellä ne kuitenkin hakeutuvat halukkaasti aukkoihin. Metsänreunat tuntuvat olevan niiden erityisessä suosiossa ja täältä ne uskaltautuvat tepastelemaan avoimille niityillekin, kuten alussa mainitsemani kukko Sri Lankassa.

Erivärisiä helttoja

Sri Lankassa eikä missään muualla elävä laji on nimeltään ceyloninviidakkokana. N1meen on otettu eurooppalaisten tälle saarelle aikoinaan antama nimi eikä siis valtion nimeä. Jos vielä jatkan nimistä, niin kerron lajin latinankielisenkin nimen, joka on Gallus lafayettii.

Ceyloninviidakkokana on väriltään — nyt puhun kukosta — aika samantapainen kuin punaviidakkokana. Siipien ja pyrstön sulat eivät kuitenkaan ole vihreät vaan sinimustat. Erikoistuntomerkki on keltainen läiskä punaisen heltan keskellä. Kauempaa katsottuna se näyttää laajalta märkivältä haavalta ainakin minun silmääni, kun olen vuosikymmenet katsellut kesykukkojen kauttaaltaan hehkuvanpunaista kampakoristetta. Ceylonilainen kana on myös hyvin paljon punaviidakkoserkkunsa näköinen.

Ceyloninviidakkokana on yleinen ja elää rannikon metsistä aina parin tuhannen metrin korkeudella oleviin vuoristometsiin asti.

Punaviidakkokanan levinneisyysalue peittää vain itäisen puolen Eu-Intian niemimaasta ulottuen pohjoisosiltaan varsin korkealle Himalajan etelärinteille, mikä selittää kesykanan kylmänkestävyyden.

Etu-Intian niemimaan läntisen osa on vallannut harmaaviidakkokana, Gallus sonneratii. Tämän lajin kukon pääväri on nimen mukaisesti harmaa. Kaarevat pyrstösulat ovat vihreät. Kana on jälleen samaa viidakkokanatyyppiä kuin kahden edellä mainitun lajin naaraat.

Neljäs kesykanan "serkkulaji" viherviidakkokana, Gallus varius, elää kauimpana idässä. Jaavalla se elää rinnakkain punaviidakkokanan itäisimmän alalajin, bankiva-nimen kantajan kanssa.

Nimi kertoo viherviidakkokanan värin, nimenomaan kukon värin tyhjentävästi. Tuhti vihreä väri ei sentään hallitse sataprosenttisesti, vaan siipien tienoilla on ruosteenpunaa ja kullankeltaista. Kukon muutoin punaisen heltan tyviosa on harmaa. Kana on tummahkonruskea, suomukuvioinen. Jaavalta itään viherviidakkokana elää sukunsa ainoana lajina Pienillä Sundasaarilla.

Pienenä erikoisuutena kannattaa vielä mainita, että ainakin eläintarhaoloissa on viherviidakkokanan todettu munivan keskimäärin suurempia pesyeitä kuin punaviidakkokanan. Mutta tämän kesytetyt jälkeläiset ovat tietysti munatuotannossaan omaa luokkaansa, kuten kaikki hyvin tiedämme.

Teksti: Ilkka Koivisto